tiistai 27. elokuuta 2013

This is not a goodbye

Alkuhuomautus: Minulla on kaksi ystävää, jotka ovat vahvistava poikkeus sääntöön josta mainitsen. Ihan vaan tiedoksi, puspus sinne !


Kirjoitan ja poistan kokoajan. Vilkuilen ulos, kirjoitan ja poistan. En tiedä mitä pitäisi sanoa. Tuntuu jäähyväisiltä, vaikkei nämä sitä olekaan. Ensimmäinen kunnon blogi ja blogikoti on vähän kuin ensirakkaus tai kotikaupunki: siihen ei kuulu jäädä, siitä kasvaa ulos eikä se enää toimi uuteen elämäntilanteeseen. On haikea olo, tässä blogissa kirjoitin viisi vuotta, mutta fakta on se, etten enää ole se "C'est la vie:n villu" joka häpeää hampaitaan, katsoo maailmaa kuuluisien vaaleanpunaisten lasien läpi ja jonka mielestä sen jalat on liian suuret ja rinnat liian pienet. Villusta on erinäisien vaiheiden kautta kasvanut itseensä enemmän luottava Vilma joka on opetellut uskomaan, että kun opiskelukaveri sanoo out of nowhere Memphiksen terassilla, että "sulla on kyllä ihan mahtavat silmät, siis oikeesti, ihanan väriset", se ihan oikeasti tarkoittaa sitä. Ja että ne ihan oikeasti on.

 (Joku poika esittää tossa ulkona lannetanssia pelkkä pyyhe päällä, so hot.) Ajatus katkes.

Alan pikkuhiljaa pääsemään irti siitä roolista, mikä minulle on luotu ja saamaan itseäni esille. Uusi kaupunki ja uudet ihmiset, ei ennakko-odotuksia eikä valmiita kaavoja, voi hengittää meri-ilmaa ihan vapaasti. Siksi on luonnollista jättää tämä ensirakkaus, joka nosti innon koko bloggaamista kohtaan ja kokeilla uutta juttua uudella pohjalla. C'est la vie on menneisyys, kohta saatte tietää mikä on nykyisyys. Tulevaisuudesta en tiedä, se näyttää kiviseltä, koska keskuskampuksen tiet ja talot ovat kivisiä. Ei se muuten näytä, se näyttää uudelta, ihanan uudelta ja jännittävältä ja siltä, että sillä on paljon antaa, ihan niin kuin tällä kaupungillakin.

Mutta kuten kuuluukin, muistelen tätä lämmöllä. Palaan tänne aina välillä ja selaan koko tarinan läpi, hymyilen menneisyydelle, juon kaakaota ja pyörin Ikean koivutuolilla kuin väkkyrä. Ihan niin kuin nyt. Ja jos siltä tuntuu, otan Elinan kainaloon ja roudaan takaisin tänne, who knows, tämä odottaa täällä lähes yhtä varmasti, kuin se kotikaupunki.

Ja ihan tiedoksi, nykyään pidän jalkojani ihan sopivina ja rintojeni kokoa täydellisenä.

-Vilma



5 kommenttia:

Nenna kirjoitti...

Kuulostaa ihan kuin viihtyisit. ;)
En malta odottaa uutta linkkiä (heh,meinasin kirjottaa "kinkkiä") uuteen blogiin!! :P

C`est la vie kirjoitti...

Ja se tuntuukin siltä ! : ) odotus palkitaan, trust me.

-Vilma

Anonyymi kirjoitti...

Voi Vilma, miten upee teksti ja hieno kehityskertomus (sanoo psyk.sh...)! Miut tuntien arvaatkin, että kyyneliä tirauttelin :)
Onnea matkaan valtava sylillinen uusiin seikkailuihin teille molemmille!! Olette upeita, kauniita, syvällisiä ja hassuja nuoria naisia juuri sellaisina kuin olette <3

Anne-äitee

C`est la vie kirjoitti...

Mitäs, jos kuitenkin kirjailijaksi, Vilma-tyttöseni?! En mie muista tuollaiseen pohdintaan kyenneeni tuossa iässä, josko vieläkään. Äidiltä pääsi nyt helpotuksen huokaus - sie taidat nauttia olostasi ja odottaa innolla, mitä elämällä on tajottavaa!

C`est la vie kirjoitti...

Eiköhän sitä kunnon humanistina pidä kokeilla vähän kaikkea <: ja mitä elämään tarjontaan tulee, sitä odotan yhtä innolla, kuin päivittäistä uni-cafe ruokailua, eli miut tuntien hyvinkin innolla !

-V