Noniiiin. Olipa kerran ystävykset punaseinäisessä huoneessa omenakakun ja kynttilöiden ympärillä. Tunnelma oli iloinen ja kahvi virkisti näitä, kunnes... "ananas kasvaa MAASSA!?" Hämmennys ja säikähdys ja romahdus ja monta mitämitämitää. Ja todistaakseni tän ittelleni googlasin kyseisen ihmeen äsken kun kotiuduin ja kappas. Mut päivän kysymys kuuluu MIKSI meille nuorille ei opeteta jo elämän alussa näitä kaikista tärkeimpiÄ opetuksiA jottei ne tulis suurena järkytyksenä myöhemmin (sama on vesimelonin kasvutarina, mitä v*ttua)
Vähän aikaa taaksepäin täällä oli Taideyö. Täällä?! Niinpä päviän teemaa kunnioittaen käytiin mm. taidegalleriassa, ravintolassa ja katutansseissa.
Nyt en jaksa enää tuota aihetta, seuraava---
Syksy tuli ja en tykkää. Kaikki kuolee ja tulee pimeä ja kylmä ja märkää. Siirrytään sisätiloihin ja tää kylä hiljentyy ja teeveestä alkaa jotain niin kamalaa kun tanssitähtienkanssa. Sit rakas polkupyöräni vaihtuu linja-autoon ja kengänpohjaan tarttuu koirankakkaa. Jaa miksi? Kun sitä hiton kakkaa ei NÄÄ niiden LEHTIEN alta ja mikä ne lehdet on tappanut? Syksy. Kohta kun herää on pimeää. Luulee et on yö ja käy takasin nukkumaan. Syksyllä tulee kutsu hammaslääkäriin. Eikä näy enää _kivoja_ sieniä vaan kärrrrrpässieniä. Sen nimikin on epäjärkevä. Sit ne s*tanan linnut, ne lähtee pois tai nukkuu. Syksyllä menee liikaa sähköä ja kynttilöitä ja puhelinlaskua, kun muuten niitä ystäviä ei nää tai jaksa lähteä tapaamaan tonne kylmään. Pienenä piirsin vuodenajat ihmisiksi. Talvi oli sininen partainekarvainen mies. Kevät sellanen vihreä tyttö ja kesätyypillä oli päällään vaan kukkia ja aurinkoa. Mut syysmummo oli ruskea, nenässä oli syylä ja sen hampaat oli likaiset ja rumassa virneessä. Se oli pelottava.
Ensi kesää odotellessa:
elina
